Puhkesi lauluun vanha, harmaa kelo.
Oksilla sadat laulavat lehdet tummina taivasta vasten.
Hetken sai laulaa vanha puu,
kannattaa oksillaan yli taivaan raikuvaa riemua.
Pyrähtävän hetken ikuisuutta
syli täynnä.
Taivas ja maa kohtasivat,
kuollut puu tulvillaan säveliä,
vain hetken. Vain hetken.
Sitten jo avaruuden sinessä
häipyvä lintuparvi.
1981
Tämä on yksi syksyrunoistani. Nyt lokakuussa ovat kai kaikki muuttolinnut jo etelänmailla.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Joskus itsellekin tulee hetki kuin tälle puulle, jolloin saa kannattaa raikuvaa riemua.
VastaaPoistaNehän ovat vain pieniä hetkiä.
Mutta sen korvaa tunne, joka on tosiaan kuin taivas ja maa kohtaisivat.
Kiitos.
Korjasin tästä vanhasta runostani yhden kirjoitusvirheen ja huomasin, että olit lukenut runoni. Kiitos, eero.
VastaaPoistaTämäblogini on ollut minulta taas unohduksissa.