lauantai 11. lokakuuta 2008

Muuan laulupuu

Puhkesi lauluun vanha, harmaa kelo.
Oksilla sadat laulavat lehdet tummina taivasta vasten.
Hetken sai laulaa vanha puu,
kannattaa oksillaan yli taivaan raikuvaa riemua.
Pyrähtävän hetken ikuisuutta
syli täynnä.
Taivas ja maa kohtasivat,
kuollut puu tulvillaan säveliä,
vain hetken. Vain hetken.

Sitten jo avaruuden sinessä
häipyvä lintuparvi.

1981

Tämä on yksi syksyrunoistani. Nyt lokakuussa ovat kai kaikki muuttolinnut jo etelänmailla.

Ja aikaa ei enää ole

Sinä päivänä murhe lakkaa,
murentava, sydämiä kuluttava tuska,
sillä aikaa ei enää ole.
Odotus saa täyttymyksen.
Silloin kaipaus ja ikävä
ovat saaneet täydellisen muodon
ja tulleet tarpeettomiksi.
Se on loppumaton ilon päivä,
ikuinen hetki
Jumalan täyttämässä olemassaolossa,
jossa kaikki vajavainen on päättynyt
ja jokainen kyynel on lakannut vuotamasta.

Ja kuitenkin se on murheen päivä,
iankaikkisen murheen päivä,
sillä aikaa ei enää ole,
siksi kipu on loputon,
vaiva ja epätoivo alituinen ja päättymätön.


Hyvä ja paha, nämä kaksi,
tulevat silloin
toisistaan riippumattomiksi olotiloiksi,
joissa jokaisella ihmisellä on oma paikkansa
pysyvästi
valintansa mukaan
hyvässä tai pahassa,
rakkaudessa tai vihassa.

12.5.1981